Eilen maksoin ensimmäisen lisenssin aikomuksena pelata tulevana vuonna muutakin kuin viikkokisoja. Saa nyt sit nähdä. Sain siitä ainakin inspiksen aloittaa tämän tarinan ja aika näyttää miten pitkä jatkokertomus tästä tulee vai loppuuko alkuunsa.
Aloitin heittelyn tänä kesänä tilanteesta nolla. Ei ollut kiekkoja enkä osannut heittää. Vuosi sitten revennyt olkapää alkoi kuitenkin olla paranemaan päin. Surkea aloittelijasetti Ale-makasiinista ei onnistunut tappamaan innostusta vaan sai kaverikseen Jyskän varastomyymälästä hankitut korit mökille.
Syksyllä osuin Hong Kongiin ja ostin kerralla neljä Latitude 64:n kiekkoa. Samassa merkissä on sitten tullut pysyttyä koska en jaksa opetella satojen kiekkojen ominaisuuksia. Kuhan opin heittämään ensin noilla.
Loppukesästä menin sitten kylmiltään Peurunkaan Puska Puttaajien viikkokisoihin ja myöhemmin myös Äänekoskelle. Parissa kuukaudessa kunto kasvoi kohisten ja jaksan jo kiertää radan läpi pariin kertaan päivässä, mitä en aiemmin todellakaan olisi pystynyt, ja painosta putosi liki kymmenen kiloa huomaamatta. Ehkä olen oppinut jo vähän heittämäänkin sillä ihan joka kerta en ole jäänyt viimeiseksi.
Nyt sitten tauti on edennyt siihen että on hankittuna kenkiä, bägejä, kiekkoja, ledejä.... ja kun ei enää muuta ostettavaa keksinyt niin ostin kilpailulisenssin ensi vuodelle.
Sateeton päivä tiedossa. Suolahden mainiolle radalle pelaamaan siis valoisan aikaan Suolahti Grand Prix II. Illaksi sitten tuohon kotiradalle Vihtavuoreen kisaileen Perinteiset Vihtavuoren lediheittelyt.
Aamulla poistin repusta puolet kiekoista kun ei heikot kädet jaksa raahata koko arsenaalia mukana. Kipeytyy hartiat muutenkin riittävästi. Mukaan vain tärkeimmät: Mace, Mercy, River ja Fuse ainakin, ja ehkä joku muu. Illaksi sitten eri kiekot kun on vain neljä lediä käytössä. Saa nähdä miten wanhalla paikat kestää päivän rasitukset.