MAINOSPAIKKA

NÄY FRISBEEGOLF-YHTEISÖLLEVoisiko tähän tulla sinun mainoksesi?Ota yhteyttä →www@design.yt

Oliko tähän ihan joku käytännön syy vaihtaa status amatööriksi?
Itse tein tuon aikoinaan ihan huvin vuoksi kun ei asialla ollut sen suurempaa merkitystä itselle.

Ei oikeesti mitään hirmu tärkeää syytä. Monta pientä syytä kuitenkin. Yksi on se, että nyt voi osallistua vaikka ama-SM -kisoihin jos sattuu oleen sellanen fiilis. Tai vaikka am-60 luokkaan vaikka rating sattuisi jatkossa nousemaan. Toinen syy on se, että palkinnot on niin pieniä, ettei niillä ole mitään merkitystä.  Kolmanneks se, että en uskonut, että koskaan pystyisin sitä tekemään, mutta nyt sattui sellainen vuosi, että pelasin viime vuoden lopulla niin huonosti, ja huono peli jatkui myös tänä keväänä, että rating putosi alle 900, joka on rajana sille että voi statusmuutoksen tehdä. Ja kun ei ollut pelifiilistä niin ei tullut myöskään pelattua, eikä ollut kiusausta nostaa voittorahoja, niin sekään ei ollut esteenä. Neljänneksi syyksi sanoisin oman hiljaisen protestin PDGA:n jakoon ama ja pro. Omalla pienellä teollani haistatan huilun sille jaolle. Sehän ei rajaa minulta yhtäkään mahdollista kilpailua pois, vaan päinvastoin nyt saan osallistua ihan mihin haluan. En menetä mitään. reilu 2000 dollaria olen tienannut urani aikana, mutta en usko että sitäkään vähää enää kisoista voisin saada.

No niin, uusi elämä alkaa amatöörinä.

Hi Tero.,

Thanks for reaching out and being a PDGA member. The reclassification criteria can be found here: https://www.pdga.com/reclassification

You must not have accepted cash in a Pro division in the past year. You last accepted cash on2025-06-15. Therefore, you meet this requirement.
You must not have previously reclassified from Professional to Amateur in the past three years. You have not previously reclassified from Pro to Amateur . Therefore, you meet this requirement.
You must meet a ratings cap requirement based on your age. As a player eligible for mixed divisions only, PDGA age 63, you must be rated below 900. Your rating is currently 894. Therefore, you meet this requirement.
Because you meet all three requirements, we have reclassified you as an Amateur-class member, effective immediately. This reclassification is based on the condition that you have not accepted cash recently at an event that has not yet been reported to PDGA. Note that if you play Pro and accept cash or renew your membership as a professional, you will be reverted back to Professional-class, and you would not be eligible to reclassify back to Amateur again (based on #2 above) until 2029-10-06.

Thanks,
Steve Boylan
Event Support and Training Manager
Professional Disc Golf Association

Niin ne asiat ratkeavat ihan omalla painollaan. Kun en osannut päättää lähdenkö kisaamaan, niin ilmoittautumisaika on mennyt jo umpeen. Helppoa, ei tarvinnut päättää itse.

Keskiviikkona kävin Äänekosken frisbeegolfkeskuksella viikkokisoissa. Luokkavoitto ja yli tonnin metrix-rating. Ei paha. Oikeasti olen oppinut siellä pelaamaan jättämällä tehoja vain heitoista pois, vaikka väylät ovat pitkiä. Pappa-golf kunniaan. Pirkkoja jää saamatta kun nakkelee kiekkoa jarrut päällä, mutta vielä enemmän jää bogeja pois. Tuolla radalla  niistä tulee äkkiä numeroita tuloskorttiin. Toinen juttu on, että putti on ollut kohdallaan. En varmaan missannut ainuttakaan ringistä, ja C2-putteja taisi upota ainakin kolme. Minusta se on ihan hyvin, vielä kun ottaa huomioon että pelattiin pienessä vesisateessa.

En siis mene Hiiskaan pelaamaan Discooter Tourin viimeistä osakilpailua, enkä viikon päästä Peurungan RSSC-kilpailua. Kalenterissa ei ole ainuttakaan tapahtumaa mihin olisin menossa. Jos tulee kauniita syyspäiviä, niin jossain voi käydä kameran kanssa kuvaamassa jonkin radan, mikäli tulee sellainen fiilis että haluaisi. Oikeastaan ihan hyvä tilanne.

Olisi kotiradalla Peurungassa parin viikon päästä kisat, mutta kovasti mietityttää lähtisinkö pelaamaan. Samalla viikonlopulle olisi muutakin puuhaa, mikä on lyöty kalenteriin jo kuukausia sitten.
Eilen kävin Peurungan viikkokisoissa pelailemassa. Siellä on aika lailla vakiintunut tulostaso siihen hiukan nollan yläpuolelle. Jokunen onnistuminen ja muutama pahempi virhe. Alun perin olin menossa sunnuntaina Äänekosken mestaruudesta kisaamaan, mutta aamulla ei ollut sellainen olo, että olisi voinut lähteä koko päiväksi urheilemaan. Onneksi iltaa kohti olo parani. Tämähän on yksi syy siihen, etten kovin hanakasti ole lähdössä kisareissuille. Ihan joka päivä ei ole mies pelikunnossa, eikä sitä voi tietää etukäteen.

Ari muisteli vanhoja omalla palstallaan. Otin haasteen vastaan ja aloin miettiä onko mitään vanhoja muistelemisen arvoisia juttuja frisbeehen liittyen.

Huomaan että suurin osa kisareissuista on pyyhkiytynyt vahvasti näkymättömiin. Hyvin hajanaisia pätkiä sieltä täältä. Ne mitä muistaa, on vielä yleensä niitä asioita, joita nimenomaan ei haluaisi muistaa. Virheitä, ikäviä kommentteja, pahoja epäonnistumisia. Sitten joitain yksittäisiä onnistumisia myös, mutta ei yhtä onnistunutta heittoa viitsi ruveta sen syvällisemmin pohtimaan. Tulee ja menee.

Muistelenpa siis niin tarkasti kuin pystyn, mikä oli ensimmäinen kosketus kiekkoihin. Se tapahtui joskus 70-luvulla, varmaankin jälkipuoliskolla. On muistikuva, että jopa televisiossa näkyi pieni pätkä, jossa kerrottiin lajista. Muistan kun kiekko kiersi maata pitkin korin ympäri. Siitä ei saanut oikein selvää, että mikä oli idea, että pitikö kiekon nimenomaan kiertää se kori, vai osua koriin. Sitten muistan, että joku kavereista hommasi kiekon. Saattoi olla velipoikakin, ja todennäköisesti juuri näin oli. Silloin muutenkin tilattiin asioita ulkomailta, mm. tilattiin Track and Field News, yleisurheilua kun harrastettiin, niin varmaan Amerikasta tilattiin kiekko. Jostain saatiin selville myös, että oli eri lajeja. Heitettiin kiekkoa ilmaan, ja katsottiin sekuntikellolla aikaa kauanko se pysyi siellä. Kiinni piti tietenkin ottaa se oma kiekko. Tai sitten kun Harjun kentällä muutenkin vietettiin paljon aikaa, niin heitettiin pituutta siellä nurmikolla, ja niin että piti itse juosta kiinni se kiekko minkä heitti. Kiekko oli nykymittapuulla varmaankin aika hidas, kun muistan ettei se ollut kovinkaan vaikea laji. Ja totta kai myös golfia pelattiin. Kerrostaloilla oli yhteinen pieni lentopallokenttä metsän keskellä, ja siellä keksittiin että pitää osua puihin. (nykyisin enemmän yrittää olla osumatta, mutta minkäs teet kun on oppinut osumaan). Opittiin heittämään sekä rystyä että kämmentä. Tekniikka oli hyvin eksoottinen, kun kiekko oli melko alivakaa. Termejä ei silloin tietenkään tiedetty, mutta nyt sanoisin, että melkoisessa hyssessä kiekon piti kädestä lähteä, että sen sai menemään suoraan, mutta kyllä se saatiin myös kaartamaan sekä oikealle että vasemmalle. Lisäksi huomasin, että jos sen heittää pystyssä samalla tavalla kuin keihästä heitetään, niin kiekko kääntyi ilmassa selälleen, ja meni melko tarkasti sen jälkeen suoraan. Ratoja toki kehitettiin myös, ja mukana oli nykytermein sanottuna myös mandot, eli vaadittiin että piti kiertää tiettyä reittiä, ennen kuin osuttiin maalipuuhun. OB-rajoja ei muistaakseni ollut käytössä. Kopittelua toki harrastettiin paljon myös. Niin, ja jos Harjulla käydessä oli paikalla enemmän porukkaa, niin ultimatea pelattiin myös. Säännöistä en ole varma oliko oikeita, mutta kyllä meillä aika hyvä käsitys muistaakseni oli, että miten lajia pelataan. Tai sitten vain sovellettiin muiden lajien sääntöjä, kun tulihan sitä pelattua vaikka mitä niihin aikoihin. Sitten se vain jossain vaiheessa loppui. Taisi tulla muita huvituksia tilalle. Yhden valokuvan löysin missä veli heittää kiekkoa koiralleen vielä opiskeluaikaan Otaniemessä, joten luultavasti se kiekko sai loppunsa viimeistään silloin. Yhtä kiekkoa enempää meillä ei koskaan ollutkaan. Myöhemmin huoltoasemiin tuli kaiken maailman Ufokkeja, mutta siinä vaiheessa laji ei enää kiinnostanut, ja muutenkin ne olivat vähän sellaisia, mitä katseltiin alaspäin: meillä kun oli ollut sentään oikea kiekko, missä luki muistaakseni ULTIMATE kannessa.

Lauantaina olisi Keski-Suomen seuraottelu. Ilmainen tapahtuma, jossa alueen seurat voivat tehdä joukkueita avoimeen tai sekasarjaan. Koskaan ennen en ole osallistunut, kun kukaan ei ole pyytänyt, mutta nyt sanoin olevani käytettävissä mikäli tarvitaan. Aika mukavasti sinne onkin joukkueita kasattu. Puskaputtaajiltakin jo kolme joukkuetta sekasarjassa. Tällaisista tapahtumista oikeasti tykkään. Kukaan ei kerää rahaa mihinkään, ja hauskaa tekemistä riittää omaa seuraa edustaen. Tulisipa vain hyvä keli vielä, mutta sitähän ei voi etukäteen tietää. Pari päivän päähän ei ennusteistakaan ole juuri apua. Ja lopulta se on ihan se ja sama. Jos päättää pelata niin silloin pelataan, vaikka sataisi mitä. Pitäisi varmaan tutkia sääntöjä että millä systeemillä tuo pelataan, mutta eiköhän joku kerro mitä pitää tietää.

Kilpaileminen on onneksi vapaaehtoista. Frisbeegolfin kilpailut ovat pääosin edelleen kovin edullisia. Esimerkkinä mainitsemasi 35€ osallistumismaksu. Koko päiväksi tekemistä 35€ hinnalla. Ei kovin palljoa. Ilmeisesti oli jotain muitakin maksuja tuossa 35€ kustannuksessa jos voittaja sai 10€.
Toki kolmen osanottajan luokka on aika pieni. Oliko tuossa jotain pelioikeusmaksuja, muistopalkintoja tjms?
Toisaalta jos palkinnot ovat tiedossa suuruusluokaltaan etukäteen niin pelaaja päättää lähteekö pelihommiin.

Itselle kilpaileminen on harrastuksen kirsikka kakun päällä. En ole koskaan laskenut paljonko voin saada rahaa vaan halunnut mieluiten kilpailla hyvin organisoidussa kilpailussa. Toivoisinkin kisojen järjestämisen olevan esimerkiksi seuralle kannattavampaa jotta kenttien ylläpitoon irtoaisi enemmän rahaa.
Kavereiden kanssa pelaaminen on oikein mukavaa, mutta kisahomma on ihan eri juttu. Yksi heitto joka heittopaikalta ja lopussa katsotaan miten se tänään meni. Palautteen voi antaa itselleen.

Mutta jokainen onneksi voi harrastaa tätäkin lajia haluamallaan tavalla ja tuo kameramiehenä heiluminenkin voi olla hyvin mielekästä.

Kaikista näistä asioista olen samaa mieltä. Itseä ei vain ole kilpaileminen nyt kiinnostanut niin paljoa, mutta kuten sanoit: tätä lajia voi harrastaa useilla tavoilla ja tasoilla. Yksi kilpailee, toinen höntsäilee, kolmas järjestää kisoja, neljäs rakentaa ratoja, viides harrastaa järjestötoimintaa, kuudes suoltaa somesisältöä jne. Itse kilpailin joskus 70-luvulla ja olihan se kivaa kierrellä ympäri keski-suomen yleisurheilukenttiä ja kerätä alpakka-lusikoita palkinnoksi yleisurheilun ikäkausisarjoissa 12 vuotiaana. En enää eläkeikää lähestyttäessä ole kuitenkaan ihan sama kaveri kuin silloin. Kilpailuissa käyminen on ollut lähinnä sitä, että siellä on aina heittoseuraa! Viikkokisoissa tuttua sakkia lähiympäristöstä, ja isommissa kisoissa näkee sellaisia tuttavia, joita näkee vain juurikin niissä isommissa kisoissa. Se on ollut ainoa motivaattori jo useamman vuoden. Voitaminen ei ole ollut tärkeää. Alun perinkin lähdin pelaamaan sillä mielellä, että saisin vähän liikuntaa, kun huomasin miten heikoksi kunto oli rapistunut. Suurimman innostuksen vuosina nousi hetkeksi kilpailuviettikin pintaan, mutta on sittemmin hiipunut.
Tuo mitä kitisin palkinnoista, ei itse asiassa ole muuta kuin kitinää. Olisi minulla varaa maksaa. Tykkään silti katsoa mihin raha menee ja kuka sen vie. Jos seura järjestää kisat ja laittaa mahdolliset tulot vaikka junioritoimintaan tai radan rakentamiseen, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan. Tai jos liitto rahoittaa toimintaansa ottamalla pienen siivun pelimaksuista, tai PDGA. Radan omistajakaan ei elä pelkällä pyhällä hengellä, vaan tarvitsee pennosensa. Jos kilpailuja järjestää yritys, joka tekee tulosta omistajilleen, niin sekin on aivan OK, sillä ilman heitä ei ehkä olisi niitä kilpailuita. Ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että jos on PRO-luokka kyseessä, niin kyllä palkinnon pitää olla suurempi kuin pelimaksu. Eihän siitä jää verottajallekaan muuten mitään. Jos minulta kysytään, niin laittaisin koko PRO/AMA -jaottelun romukoppaan. Ja ei, en tiedä mitä keksisin tilalle. En jaksa vaivat sellasella päätäni. Olen vain harrastaja, joka heittää kiekkoa ja nauttii siitä.

Jaa, alkaa olla jo reilu kuukausi edellisestä päivityksestä niin mietitääs hetki onko tullut tehtyä mitään.
Kisoissa en ole käynyt koko kesänä, muuten kuin kameran kanssa. Toki jonkun viikkokisan neppailemassa. Muuten on tullut heiteltyä vähän enemmän, ja välillä on heitto maistunutkin. Äänekosken frisbeegolfkeskuksella on tullut käytyä kaveriporukalla useammankin kerran. Sen hopea-leiska on oikein mukava pelattava. Edelleen liian pitkiä väyliä vanhalle papalle, mutta haasteethan ovat vain hauskoja.
Vieläkään en ole mihinkään kisoihin menemässä. Jotenkin mennyt niin sikamaiseksi, että pro-luokissakaan ei jaeta oikeita palkintoja. Nytkin olisi Jyväskylä Open, pappasarjan pelimaksu 35 euroa, josta palkintona jaetaan 10 euroa. Kun pelissä on mukana kolme pelaajaa, tarkoittaa se sitä, että voittajakin jää makusmieheksi. Varsinaista ammattiurheilua... Masters tourista en viitsi edes sanoa mitään. Muuta kuin sen, että olisi pitänyt maksaa 86 euroa, että olisi saanut pelata esimerkiksi tuon Äänekosken radan. Mieluummin pelaan ilmaiseksi kavereiden kanssa. Näin se vain on. Voi olla, että ensi vuonnakaan en osallistu. Heittäminen kuitenkin tuntuu hyvälle, ja vaikuttaisi että käsivammat on melko lailla parantunut. On tehnyt hyvää, etten ole paljoa pelannut viimeisen vuoden aikana. Pystyy harrastamaan jatkossakin.

Ei ole pitkä aika siitä kun sanoin etten pysty kahta peräkkäistä päivää käydä heittämässä kiekkoa. Tilanteet muuttuvat. Kaveri sai houkuteltua fribareissulle ja siellähän sitten heiteltiin. Kaksi päivää ajeltiin autolla ja huiskittiin kiekkoja vähän siellä ja täällä. Kuusi rataa tuli käytyä. Perho, Halsua, Kannus, Kalajoki, Kokkola ja Välijoki olivat paikkakunnat. Pari vanhaa tuttua rataa ja loput uusia. Mikä ihmeellisintä, kroppa kesti oikein mainiosti. Olin jopa pirteä, eikä edes aamuisin  ollut mitään ongelmia. Veikkaan että kesäloma on auttanut.

Viiden hengen porukalla oltiin liikenteessä ja pelattiin eri pelimuotoja pienellä rahapanoksella. Kameraa en tälle reissulle ottanut mukaan niin sai rauhassa keskittyä kiekonheittoon. Enhän edelleenkään pelannut mitenkään hyvin, vaan osumatarkkuus on kauniisti sanottuna hieman hukassa, mutta putti toimi sen verran, että ehkä lompakkoon jäi pari kolikkoa enemmän kuin ennen reissua. Toki matka- ja polttoainekulut ovat toinen tarina. Itse asiassa tuon kahden päivän, kuuden radan ja 800 kilometrin jälkeen oli vielä sen verran hyvä olo, että käytiin Äänekoskellakin vielä seuraavana aamuna yksi kierros heittämässä, vähän kuin jäähdyttelynä.

Ylihuomenna on ohjelmassa Trilogy challenge Peurungassa. Toivottavasti tämä pieni flunssan poikanen (taisi kuitenkin ottaa vähän voimille tuo reissu) asettuu siihen mennessä.

Nyt olen käynyt koeajamassa Äänekosken uuden frisbeegolfkeskuksen molemmat uudet leiskat, eli HOPEA ja KULTA. Tällä vaativammalla radalla pelasin viime viikolla viikkokisat ja totesin että todella mainio ja hieno rata niille, joille se on tarkoitettu. Valitettavasti sitä ei ole tarkoitettu minulle. 10 kertaa sai tuloskorttiin merkitä OB, ja lopputulos taisi olla +21. Silläkin sai melkein 900 Metrixissä. Jos haluaisin pelata pappagolfia ja neppailisin hitaammalla ja vakaammalla kiekolla hysseä väylään, olisi tuloksesta varmaan pudonnut 10 heittoa pois, mutta sellainen peli ei kiinnosta minua tippaakaan. Onneksi en ole tuloksista niin hirmu kiinnostunut. Ulkoilun, urheilun ja kuntoilun kannalta mennään, ja hauskaahan tämä on. Kisoja ei ole näköpiirissä ja se on hyvä. Vasemman jalan polvi vihottelee joka kerta sen verran, että pitää säännöstellä pelaamista. Jonkun oneroundin voisi kyllä pelata jos sattuu kohdalle. Tämän viikon jälkeen alkaa kesäloma enkä aio stressata mistään. Toivottavasti saan tuon Äänekoski Openin videon editoitua julkaisukuntoon ennen sitä, niin vapaus koittaa.

On valitettava totuus, että näissä korkeammissa sarjoissa pärjää ne joilla paikat kestää pelata. Itsellähän on tilanne se, ettei pysty edes kahta päivää peräkkäin käymään radalla, joten neljän päivän (plus harkkapäivät) sm-kisa olisi ollut mahdoton ajatus. Se että pystyy pelaamaan kisan läpi täytyy ottaa jo voittona.

Enpäs kirjoitellut tuoreeltaan Jämsänkosken kisan tunnelmia, enkä enää muista, mutta ei kai se ole vaarallista. Joskus jopa suotavaa. Yritän kuitenkin vähän kaivella, jos jotain olisi tarttunut mukaan.
Ensimmäinen kierros alkoi onnekkaasti, kun heitin kapeaan pilliin hiukan ohi, mutta kiekko ei osunut mihinkään, vaan uiskenteli 11 metriin. Ja niin vain upotin kakkosrinkiputin sukkana sisään. Siitähän ei ole koskaan seurannut mitään hyvää, että aloittaa kierroksen birdiellä, joten en vielä innostunut. Aika pian tuuri olikin käytetty loppuun, ja löysin itseni milloin minkäkin puun takaa. Pahoja mörrejähän tuolla mainiolla radalla ei ole, vaan heikollakin avauksella voi joskus yrittää sankaripelastusta.
Ensimmäinen kierros oli lopulta melko heikko. Viimeistään siinä vaiheessa kun lähdin eräällä pitkähköllä väylällä hyvän avauksen jälkeen kokeilemaan korkeaa hysseä kakkosheitoksi, ja ainoa vakaana pitämäni kiekko jäi korkealle puuhun, eikä suostunut tulemaan enää alas, huomasin pelaavani huonosti. Tarinaan kuuluu tietenkin myös se, että kun jatkoin matkaa, niin huomasin, että heittovalintani oli ollut totaalisen väärä joka tapauksessa: en tiennyt mihin suuntaan väylä jatkuu, ja mitkä tikut olivat mitäkin. Seiska korttiin ja selkäranka palasina heittelin kierroksen loppuun.
Toiselle kierrokselle lähdin muistaakseni yhden heiton kärkeä perässä. Ihan varma en ole, kun en seurannut tilannetta oikeasti ollenkaan. Kunhan heittelin ja nautin hienosta radasta mukavassa kesäisessä auringonpaisteessa. Sen tiesin, että kun oli enää muutama väylä jäljellä, olimme suunnilleen tasoissa ja saavuimme 250 metriä pitkälle kapeahkolle väylälle, jossa OB vaani molemmilla puolilla. Vastatuuli ei tehnyt olosta tippaakaan luottavaista. Avausheiton sain kuitenkin mainiosti. Hiukan kävi oikealla, mutta tuli varmasti takaisin keskelle väylää, ja minun mittapuulla ihan kohtuullisen pitkälle jopa. Sitten alkoi Waterloo. Seuraava heitto samalla kiekolla käänsikin hiukan enemmän, eikä koskaan tullut takaisin väylälle asti. Vastatuuli ei hellittänyt, mutta vakaita kiekkoja ei repussa enää ollut. Yritin heittää hyssessä oikean reunan OB-linjaa pitkin, mutta kaikki kiekot kippasivat yli, ja peli jatkui suunnilleen samoilta sijoilta. Kun sitten vihdoin sain yhden lähtemään riittävän korkeana, riittävän kovassa kulmassa ja riittävän hiljaa, se kaarsi vasemmalle, ja meni siellä rajan yli. Muutaman tuherruksen jälkeen kirjattiin tuloskorttiin 17!!! eikä tarvinnut enää jännittää kuka voittaa.  878 ja 814 ratingit tästä kisasta kuvaavat oikeastaan aika hyvin oman tekemisen tasoa juuri tällä hetkellä. Muutama hieno heitto sinne tänne, ja kaikki loput heitot muuten vain sinne tänne.

Nyt ei olekaan tulevia kilpailuita kalenterissa vähään aikaan. Heinäkuun lopulla on kaksi kisaa, ja nekin tietysti samana päivänä. Peurungassa Trilogy challenge, ja Piekäsämäellä Discooter Tourin kolmas osakilpailu. Oikeasti kisailuhalut on niin totaalisesti nollassa, että  saattaa jäädä molemmat pelaamatta.

Alkukesä on muuten mennyt oikein mukavasti. Pelaamaan olen ehtinyt vain harvoin, mutta kaikkea muuta puuhaa on ollut niin ettei aika ole käynyt pitkäksi. Kävin eilen kuitenkin vippailemassa Äänekosken uuden frisbeegolfkeskuksen hopea-leiskan kaveriporukan kanssa. Pelaaminen sinänsä on ihan kivaa, vaikka tulokset ovat mitä sattuu.

Meinannut unohtua kirjata kauden eka pdga-kisa tänne. Kirjataan se nyt. Pelasin siis Discooter tourin ensimmäisen osakilpailun Saarijärvellä Ahvenlammen mainiolla radalla. Pääsin ottamaan mittaa viime kesän SM-hopeamitalistista samalta radalta,  eli Muhosen Vesasta. Toki mies on tuttu jo usean vuoden ajalta, ja tasaisia kisojahan meillä on usein ollut.
Ensimmäinen kierros lähti hiukan nihkeästi liikkeelle, ja ensimmäiseen yhdeksään väylään taisin saada tuherrettua vain kaksi bogia, enkä yhtäkään pirkkoa. Sitten rupesi vanha vähän vertymään ja pääsin kolmeen miinukseen, ennen kuin kunto alkoi loppua kesken. - 3 oli myös Vesan tulos, joten tasatilanteesta lähdettiin toiselle kierrokselle.

Toinen kierros lähtikin sitten erittäin huonosti. Kiekot lähtivät milloin kohti taivasta, milloin maata pitkin. Kolme bogia tuli ennen kuin ehdin kissaa sanoa, ja voittotaistelun saattoi unohtaa. Oli kuitenkin mainio keli, mainio rata ja mukavaa seuraa niin hauskahan tuo oli pelata, vaikkei peli ollutkaan aivan tikissä. Surkuhupaisin esitys oli eräs jyrkkä alamäkiväylä, jonka pystyin heittämään myyräntappajaksi. En kyllä tajua miten se on mahdollista. Väylä oli muutettu viime vuodesta myös hasardisaareksi, joten jouduin yrittämään kaukaa uudestaan saareen, eikähän se onnistunut mitenkään.

Selkeästi näkee, että olen pelannut viimeisen vuoden aikana paljon vähemmän kuin ennen. Hyvin epävarmoja heittoja jatkuvasti, vaikka sitten kun lähtee kädestä oikein, niin saattaa onnistua hyvinkin. Käännekohtahan oli viime vuonna alkukesästä, kun nyrjäytin ranteeni, ja sen jälkeen olen ollut hyvin varovainen sen kanssa. Enää ei varsinaista kipua ole kun esimerkiksi avaa oven lukkoa, mutta pientä tuntemusta kuitenkin. Samaan aikaan olen keksinyt muita harrastuksia, niin ei ole tullut paljoa harjoiteltua. Siis oikeasti ei yhtään. Ainuttakaan puttia en ole laittanut mökin pihassa orpona seisovaan koriin viime kesän jälkeen.

Tänään sitten päivittyi pitkästä aikaa ratingitkin. Nousi sen verran että taas ollaan päälle 900. Ahvenlammelta tuli kierroksista 941 ja 847 - melkein 100 pinnan ero siis kierroksissa. Jos vielä pelaan niin todennäköisesti ratingit taas putoavat, sillä viime vuoden alkukesällä pelasin oikeasti hyvin. Ne hyvät kierrokset ovat seuraavana ovat putoamisvuorossa. Reilun viikon päästä olisi Discooter Tourin toinen osakilpailu Jämsänkoskella Myllymäen radalla.. Oikein kiva rata sekin, mutta ei ihan niin tuttu kuin Ahvenlampi.

En sitten pelannut RSSOssa. Karsea keli enkä halunnut sairastua. Tässä iässä ei tarvitse enää todistella miten kova äijä on.

Sen sijaan kävin etelärannikolla. Uusi sukulainen oli syntynyt maailmaan.  Tein oikean valinnan. Parin viikon päästä uusi yritys fribakisojen suhteen. Tällä kertaa Ahvenlammella.

On tässä hiukan yritetty valmistautua kisakauteen. En nyt sentään kentälle ole mennyt heittämään, kuten pitäisi, mutta muutaman kerran on tullut käytyä jossain heittelemässä. Eilen viimeksi pelasin Äänekosken liikuntapuiston pelkillä puttereilla, kun tuntuu että putteriheitot on tällä hetkellä heikoin osa-alue. Ja kyllä se kierroksen aikana tuntui vähän paranevankin. Ettei kaikki lähärit jää 15 metriä lyhyeksi. Edelleen aika usein kiekot karkasivat kädestä ja pari kertaa juuttuivat sormiin, mutta suurin osa heitoista (ehkä) lähti edes suunnilleen oikeaan suuntaan. Liikkapuiston radallahan on sen verran pitkiä väyliä, ettei meikäläisen putterimitoilla (max n. 80m) ole mahdollista saada pirkkoja kuin kahdella väylällä, ja niistäkin toinen erittäin epätodennäköinen. Sen seurauksena tulos +11, mutta kokemuksena oikein hyvä kierros.

Viikonlopuksi lupaa kylmää tuulta ja räntää, yöpakkasia ja (Jaakko Tepon sanoin:) isovihan aikaisia sotaleskiä. Kai se on kuitenkin RSSO pelattava, tuli mitä tuli.