Jos sitä vähän kirjoittelisi aikansa kuluksi...
Mulle on joskus sanottu, ehdotettu, syyksi mun surkealle kisa- ja pelipäälle, että mä oon hyvä koko ajan kaikessa, että väkisin alan sössiä tasapainottaakseni menestystäni. Kuulostaa aika omituiselta, mutta on siinä perääkin. Että en siksi pärjää pelaamisessa, koska pärjään niin hyvin kaikessa muussa että runnon väkisin sen "tärkeimmän" persiilleen, vähintään siinä vaiheessa kun onnistuminen häämöttää.
Nimittäin ei mulla ole oikeutta menestyä. Ei mulla ole ollut tukenani sellaista kannustusta koskaan, että olisin kokenut oman pärjäämiseni jotenkin mainitsemisen arvoiseksi. Voittaminen tai onnistuminen ylipäänsä on tuntunut siltä, että sitä ei olisi minun kohdalleni saanut tulla, koska en ansaitse sellaista. Se ei ole toivottua, ja jos se minun kohdalleni sattuu, niin ei sovi iloita.
"Hieno juttu, että sulla menee niin hyvin ja olet onnistunut siinä, mihin olet ryhtynyt. Olet sen ansainnut!" Utopistinen lause, jota en ole koskaan kuullut. Kyllä, olen asiasta katkeroitunut, sillä perkele vieköön olen nähnyt vaivaa asioiden eteen ja monesti jopa onnistunut. Silti tuntuu usein, että en saa tunnustusta.
Olen oikeasti todella tyytyväinen moneen asiaan. Ja aion nyt kehua itseäni, koska olen kova jätkä ja uskallan sen tehdä.
Vähäpätöisintä on, että olen elämäni parhaassa kunnossa. Olen tehnyt salilla kovasti hommia, pitkäjänteisesti ja systemaattisesti ja nauttinut siitä suuresti. Peilistä katsoo hyväkuntoinen mies, ei mikään kilpabodari, mutta ihan hyvältä näyttää. Painot nousevat kokoajan, oma paino ei. Mahakin näyttäisi pienemmältä kuin ennen.
Olen avautunut aika paljon. En ole koskaan ollut mikään sosiaalinen hirmu, mutta hiljalleen siihen suuntaan ollaan menossa. En tiedä, mistä se johtuu, että osaan avata suuni nykyään helpommin. Ehkä olen saanut itsevarmuutta, koska koen saavuttaneeni elämässä edes jonkinlaisen tason, edes jonkinlaista feimiä, edes vähän arvostusta. Kylllä kyllä, myönnetään, että ulkopuolelta saatu arvostus on minulle tärkeää ja mittaan sillä omanarvon tuntoa, mutta mitä sitten? Jostainhan se on aloitettava.
En ole samanlainen kusipää kuin ennen. Tai tietenkin olen monen mielestä, ja se on ihan okei, se kuuluu asiaan. Mutta noin niinkuin tuntemattomille ja vähemmän tuntemilleni ihmisille en ole lähtökohtaisesti kovin tyly. On sekin jotain. On helvetin hienoa huomata, että jotkut tutut ja kaverit näyttää nykyään siltä, että niiden ei tarvitse spennata mua kun en ole takakireä.
Mua ei vituta niin paljon kuin ennen, ja ehkä tuo ylempi johtuu paljolti siitä. Se, että ei vituta on monen asian summa, enkä osaa avata sitä kaikkea tai edes vähää nyt. Mutta on se aika kiva juttu. Nimittäin on vituttanut aika paljon aika pitkään aika vitun kovaa.
Olen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni siinä tilanteessa, että teen työtä, josta nautin. Minun ei tarvitse tehdä hommia, joista en nauti. Voin valita työtehtäväni aika vapaasti ja saan palautetta siitä, mitä teen. Koen, että saan arvostusta töistäni, ja olen myös itse usein tyytyväinen aikaansaannoksiini. On todella harvinaista, että mun alalla tällainen alle 30v hyypiö voi freelancerina elättää itsensä aikalailla mukavasti ja jopa kieltäytyä joistakin hommista kiireisiin vedoten.
Olen aidosti iloinen, kun joku laittaa mulle yksityisiviestillä kiitokset siitä, että kirjoituksistani on ollut iloa. Olen paitsi ylpeä itsestäni myös todella iloinen toisen ihmisen puolesta, jos olen neuvoillani auttanut häntä paremmaksi pelaajaksi. Tänään sain todistaa yhtä nopeimmista oppimisprosesseista IKINÄ. Neuvoin poolikaveriani draivissa, ja ensimmäisellä yrittämällä hän sai varmaan 20 kilometria tunnissa lisää lähtönopeutta ja mittaakin tuli mukavasti. Jotenkin tunsin olevani osallinen siihen, että toinen pelaaja kehittyy ja saa siitä myös lisää iloa omaan peliinsä.
Mä olen helvetin hyvä siinä, mitä mä teen.
Paitsi... kun oppisi vielä itsekin pelaamaan...
[Jos joku koki vaivaantuneisuutta tätä lukiessaan, hyvä.]
