Noniin leikki sikseen takaisin ahdistukseen!
Olen aivan järkyttävän kilpailullinen tyyppi. Aina pitää olla testaamassa kuntoaan toisia vastaan, tai ainakin leikkimielisesti laskea tuloksia jos ei nyt aivan vastakkain kilpailla. Tietysti ihan perinteinen leuanvetokisa, juoksukisa, pallonpotkukisa... kaikki ovat tuttuja. Kouluaikoina oli kova skaba siitä, kuka potkaisee palloa pisimmälle: vietiin aina viivaa kauemmas ja mittatikkuna oli aikuisten futismaali. Sen yli piti saada, ja kun sai, niin eikun viivaa kauemmas. Siinä tuli äkkiä potkittua aika helvetin monta kertaa jalkapalloa niin kovaa kuin jalasta irtosi.
Futista pelattiin joka välitunnilla. Mä olin aina maalissa, koska siinä sai potkia palloa pitkälle! Mutta oikeesti olin maalissa myös siksi, että mokke on yksin.
Mokken ei tarvitse ottaa syöttöjä vastaan tai pelata kuviota. Riittää, että seisoo maalilla ja pysäyttää pallon, ja harvoinpa maalit menevät puhtaasti veskan piikkiin vaikka joskus maalin päästäisikin. Jos taas olisi hyökkääjä, olisi missattu maalipaikka usein paha MOKA! Ja yksin on kivempi, kun ei tarvitse olla ihan kauheesti vastuussa kaikesta.
Kyllä mä pienenä ajattelin, että futiksen pelaaminen jengissä olisi kiva juttu. No ei mua mihinkään jengiin koskaan laitettu, koska vissiin olin "niin herkkä" että ei sellainen minulle sopisi. Näin sitä hiljalleen oppi, että olen se herkkä, jolle jokin sopii ja jokin ei. Lisäksi musta varmaan oltiin hyvää vauhtia koulimassa muusikkoa, joten moinen urheilu ei ollut ehkä sopivaa... tiedäpä näistä. Ainakin mun välituntiharrastus maalivahtina oli varoittelun aiheena, jottei vain sormille tapahtuisi mitään. Oikeesti mua kiinnosti muusikon ura tasan kuukauden ajan joskus 15-vuotiaana eikä yhtään sen enempää. Olen joitakin kertoja esiintynyt surkealla menestyksellä, lähinnä jännittänyt itseni pihalle. Ei vissiin auttanut siinä se, että olin "superlahjakas".
Nykyään soittelen pianoa silloin tällöin lähinnä verestääkseni muistiani ja pitääkseni edes jonkinlaista valmiutta yllä. Ja toki nuottien lukeminen on hyvää aivojumppaa. Varmaan joku luulee löytävänsä syyn "epäonnistuneesta" muusikon urastani siihen, että minusta tuli musiikkitoimittaja ja kriitikko, mutta jätän nuo jutut kapakkapuheiden tunkiolle kypsymään. Muusikoilla on kova hinku löytää katkeruutta muista ihmisistä, kun eivät osaa kääntää katsetta itseensä. Nojoo...
En ole koskaan ollut joukkueurheilija, koska en halua olla vastuussa muiden menestymisestä. En todellakaan ota sitä riskiä, että jonkun unelma voittamisesta voi olla siitä kiinni, teenkö minä joukkueelle maaleja. Olen jotain ultimatea tietty höntsäsarjoissa pelannut, mutta en siinäkään kokenut olevani joukkueeni tukipilari. Lähinnä joku sähläri.
Sulkapalloa pelasin, aluksi huvikseni, mutta kun valmentaja päätti että minussa on Suomen mestariainesta, tuli lisäharjoitukset kehiin. Enpä tainnut silti 10-vuotiaana pelata kuin kolmesti viikossa; kaksi kilpapelaajien treeniä ja yksi sunnuntaijunnujen treeni. Helvetin hauskaa oli matsata kaverin kanssa, mutta valmentaja ei ollut kiva. No, jossain vaiheessa homma suli siihen, että Ruskeasuon halli meni remonttiin ja pelotti hengata Maunulassa pimeällä odottamassa bussia iltaisin. Lisäksi Maunulassa oli umpisurkea halli, jossa ei kukaan itseään kunniottava höntsäpalloilijakaan suostu pelaamaan.
Sulkapallossa en montaa ottelua muistaakseni ehtinyt voittaa, mm. siksi että joulukuussa syntyneenä ja sen aikaisilla ikäluokkajaoilla pelasin aina jopa lähes kaksi vuotta itseäni vanhempia vastaan. Ei sillä, osaksi homma kaatui jo siihen kun valmentaja alkoi puhumaan Suomen mestaruudesta 10-vuotiaalle, pelokkaalle jätkälle.
Frisbeegolf oli aluksi paska laji, mutta siinäkin alkoi viehättää varmaan samat asiat kuin pihapalloilussa veskana. Ollaan porukassa, mutta vastuuta toisen menestymisestä en suostu ottamaan. Olen viimeiseen asti yksilöurheilija, koska se vain jännittää liikaa pelata osana koneistoa. Siksi esimerkiksi parigolf on mulle tosi raskasta tavaraa, etenkin worsti, koska mä olen aidosti tosi pahoillani ja häpeissäni, jos mokaan. Ei mua niin paljon kiinnosta, että minä itse en satu pärjäämään, mutta se että vien menestyksen toiselta ottaa päähän pahasti.
Mokailustahan seuraa toki kauhea rangaistus ja yhteisön ulkopuolelle sulkeminen, joten kyllä perkele vieköön olen aina halunnut olla vastuussa vain itsestäni. Siitä ei enää ulkopuolemmalle voi kukaan sulkea.
Kaikesta huolimatta taitaa mulla olla ainakin yksi frusbeegolfin joukkuekultakin. Että ei nyt sentään aivan yksilökeskeistä ole tämä!
