Tähänkin löytyisi aika monta tarinaa, mutta kerrotaan nyt yksi Stamina-muisto tälleen keväisen lumisateen kunniaksi.
Tapahtui siis Staminassa, joka synnyttää mitä omituisimpia friba-kokemuksia. Olen jonnekkin tainnut kertoa, kuinka Virolainen peluri teki liian syvän haaraputin talvilihoissa ja repi pelihousunsa - kirjaimellisesti. Siinä se sitten pelasi loppuradan kulkuset tuulessa (Alushousut on näemmä optio radalla) Sillä oli vielä Antero ja Eppu samassa poolissa, pojilla riiitti kommentoitavaa.
Itse jostain syystä muistin yhden kokemuksen Staminasta - vuosi varmaan oli 05 tai 06 - alkaa mennä kisat pikkaisen sekaisin. Päivä oli kääntynyt iltaa kohti ja tokavikalla radalla seikkailtiin. Tämä oli sitä Staminan sadistista kautta, kun käytiin vielä Meikussa kokeilemaan pohkeita ja siellä tämänkin pääsin seuraamaan. Poolissani oli edustettuna sen hetkisen kisan kärki ja viimeinen sija. Tämä oli hyvin kuvaavaa sen hetkisen lajin harrastajista, koska voisin väittää että siinä pelasi sen hetken paras - ja huonoin Suomalainen frisbeegolffari.
Tarinan sankarit sekä olivat, - että pelasivat ihan eri planeetalla. Silti heillä oli jotain hyvin yhdistävää. Katsokaas - Stamina voi kisana olla hyvinkin raskas. Iltaa kohti kroppa voi alkaa valitella, pää hajota tai muuten ei focus ole aina siellä missä pitää. Sinä vuonna oli käynyt niin, että kisan kärki ja peränpitäjä olivat saaneet vaivaksi päivän aikana kehittyneet hiertymät. Iltaa kohti alkoivat olla jo aika kivuliaita. Solidaarisuuden hengessä he olivat saaneet vielä hiertymänsä täysin samaan paikkaan ihmisruumiissa. Mahdollisten alaikäisten lukijoiden takia, en nyt tähdennä missä ne olivat, mutta sanotaan vaikka että heidän kävelytyylinsä vaikutti siltä, että kumpikin on cowboy jolla on maailman leveäselkäisin ratsu.
Siitä se ilo meille muille alkoi. Nämä sankarit löysivät toisensa välittömästi, kun lähdettiin omaa aloitusväylää kohti. Onks sullakin? xxxxxx:ssä? Niin Mullakin. Olisi ollut oikeasti liikuttavaa katsoa, kun nämä kaksi kohtalon kolhimaa löysi toisensa - ellen olisi nauranut koko hommalle suurimman osan radasta. Niin ne veljekset menivät rinta rinnan jokaisen ylä ja alamäen, synkronoidusti voihkien ja noituen. Siinä haaveiltiin talkista, pohdittiin vaseliiniin vaikutusta, tuettiin toista montuissa ja muutenkin jaettiin enemmän kuin ehkä olisi ollut tarvetta. Itse tulin kiessiltä lähes hysteerisessä olotilassa enkä oikein vieläkään osaa selittää sitä kokemusta, mitä nuo 16 väylää jaettua kärsimustä sai sivustaseuraaja todeta.
Sinällänsä tuo oli varmaan se hetki, kun oikeasti tajusin lajimme hienouden. Jos maan paras ja huonoin heittäjä löytää kisassa tuolla tavalla yhteisen sävelen, on lajin pakko olla loistava.
