Sä toivot, että sun pelkojen selättäminen hiipii myös fribaan, mikä on ihan odotettavaa. Jos ei, niin paskat väliä, et sä lajissa ainakaan takapakkia ota.
Mä toivon, että mun fribarohkeus vuotaisi muuhun elämään, on se sitä jo tehnytkin. Silti ihan yhtä yks hailee, jos ei peilaannu muuhun. Koska en mäkään mene tän takia enemmän solmuun, että jossain olen rohkea.
Hyvä sä! Hyvä me! Ollaan ansaittu tää.
Niin, mä kuvittelin, että frisbeegolf on syy jännitykseen. Oikeasti syy on se, että multa on vaadittu lapsena ihan liikaa ja epäonnistuminen on ollut kauheaa. Varsinkin silloin oli kauheaa, jos minun epäonnistumisestani kärsi muu perhe. Olin syyllinen, eikä siitä tuomiosta voinut valittaa. Koska ei saanut itkeä. Eikä saanut pyytää lohtua. Eikä saanut ottaa vastaan, jos lohtua olisikin saanut.
Aikuisena sitten kun mokasin, niin opin näyttämään ulospäin, että tuntuu saatanan pahalta tehdä virheitä. Että älkää rankaisko mua siitä, koska teen sen kyllä itse. Ja voi veljet, tein itselleni kyllä pahaa jälkeä. Frisbeegolfin mokissani olin paitsi syyllinen siihen, että oma tulokseni oli huono, mutta myös siihen, että mun huono pelaamiseni hidastutti koko ryhmän pelaamista. Ja sit vielä se, että olin niin huonolla tuulella, että koko ryhmän tunnelma kärsi. Olin vain syyllinen ja koko ajan vitutti.
Siksi jokainen putti oli paljon tärkeämpi kuin mitä kukaan muu voi tietää. Ei Jiiärrä tai kukaan voi tietää, mikä symbolinen merkitys on yhdellä ainoalla mokalla koko kierroksessa. Ei vain voi, ellei ole elänyt sen ihmisen elämää, joka siitä mokastaan itkee.
Nyt just mulla on sellainen olo, että olen tehnyt sovinnon elämäni kanssa. Mä esimerkiksi pystyn kirjoittamaan mun lapsuudestani rehellisesti ja kaunistelematta julkisesti muille, tuntemattomille ihmisille. Mä en häpeä sitä, mä en pelkää että mut tuomitaan, enkä pelkää virheitäkään. Koska mä en pelkää rangaistusta niistä, en itseltäni enkä muilta.
Siksi mä uskallan pelata tätä urheilulajia, joka mulle symbolisoi mun omaa juttuani. Tää on se mun valitsema laji, johon kukaan ei ole painostanut koskaan. Olen vain joskus suorittanut sitä muille ja hakenut hyväksyntää tuloksillani. En ole kokenut ansaitsevani kiitosta, ellen ole ollut paras tai vähintäänkin onnistunut.
Olen jopa ajattelut, että en ansaitse harrastaa lajia, koska olen huono. Olen vain muiden tukkeena kierroksella ja etenkin kisoissa häiritsen muiden peliä mesoamisellani, joka johtuu huonosta pelistä, ja se jo sinänsä on epäreilua muita kohtaan. Tässä blogissakin olen puhunut, kuinka ymmärrän muiden pelaajien kiusaantumisen olevan minun vastuullani. Että mun tulee pyytää anteeksi mun mokailujani, ettei toisia nyt vain vaivaannuta katsoa mun paskaa peliäni.
Parasta on, että en enää ajattele näin. Enkä häpeä sitä, että olen joskus näin ajatellut. Koska mulla oli siihen helvetin hyvät perustelut. Jos joku kiusaantuu toisen ihmisen pahasta mielestä, niin hänen olisi syytä pohtia asiaa ajatuksella.
