Paketissa. Ura siis. Tai ”ura”, joka nyt ei terminä kilpailujeni tasosta kerro mistään mitään, mutta kilpaileminen loppui nyt, SM-kilpailujen kolmanteen päivään. Eli en pääsyt edes cutista, mikä on kaikkien aikojen pohjanoteeraus, jota en koskaan kuvitellut kohtaavani. Tai no, Tukholman katastrofin jälkeen treenit loppuivat käytännössä kokonaan ja päätin pistää kiekot pakettiin SM-kisojen jälkeen. Koska lähdin SM-kilpailuihin sillä asenteella, että en kuitenkaan enää kilpaile näiden kisojen jälkeen, niin turha sitä oli enää täysillä yrittää. En pystynyt pelaamaan täysillä. En ottanut edes sateenvarjoa mukaan, koska en jaksa nähdä vaivaa sen kanssa. Tietenkin satoi, mutta ihan sama. Tuloksella ei ollut enää väliä. Uponnutta laivaa on turha paikkailla.
Mitä sitten jäi käteen ylipäänsä näistä pelivuosista?
-Mukavia tyyppejä
-Hyviä pelireissuja ja paljon kivoja muistoja
-Joitakin hyviä kierroksia, ehkä hyviä kisojakin
Tulen varmasti käymään kisoissa turistina jatkossakin, eli kaksi näistä hyvistä asioista säilyy tulevaisuudessakin. Kierrokset jätän muille.
En koskaan oppinut pelaamaan oikeasti. Opin heittämään, mutta pelivuosien myötä tulin yhä epävarmemmaksi kisaheittäjäksi. Jos jossain oli OB, heitin vain matalaa hysseä. Niin tänäänkin. Epäonnistumisten pelko ei tee hyvää pelaamiselleni, en vain uskalla heittää kunnolla ja rennosti. Heitän välttääkseni pahimman mahdollisen.
Tämä vuosi oli kaikkein synkin. En nauttinut yhdestäkään pelipäivästä ollenkaan. Lähdin pelaamaan ja olin zombina mukana. Kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Keväällä kuvittelin olevani kunnossa, koska olin harjoitellut puttia ja välillä tuntui kulkevan. Se olikin mennyt vielä huonommaksi, ja kausi alkoi jo ekoissa kisoissa vaikuttaa pannukakulta. Kesän edetessä heitin toivoni siitä, että voisin vielä iloita pelaamisesta. Mietin joitakin kertoja kesken kilpailun, että vaikka heittäisin pari holaria nyt putkeen, niin tuskin edesvtuulettaisin. Tammisaaressa kuvittelin nauttivani pelaamisesta, mutta en pystynyt kertaakaan heittämään yhtäkään heittoa, että olisin ollut tyytyväinen. En välittänyt mistään. Tai välitin ilmeisesti, sillä sain paniikin oireita (hapen loppu, rytmihäiriö, änkytys) nostettuani kiekon alarautaan kolmesta metristä.
Joskus pidin Tammisaaren radasta, mutta kun on muutamana vuotena pelannut Oulussa, Turussa, Nokialla, Tukholmassa…niin ymmärtää, minkälaista frisbeegolfin pelaaminen voi olla hienossa puistossa.
Tällä radalla ei voi kuin epäonnistua, niin helppoa pelaaminen täällä on. Väylät ovat suunnilleen par 3.3 tai 2.3 ihan vain korin sijoittelun takia. Liian helppoja par nelosia mutta ei ihan kolmosiakaan. Ja kun jokainen otettu par (paitsi väylä 17) harmittaa, ei pelaamisesta tule mitään. On tylsä epäonnistua, vaikka ei ottaisikaan paria pahempaa.
Viimeinen kilpailukierros (+5) oli siinä mielessä hauska, että tiesin lopettavani kilpailun lajin parissa tähän kierrokseen. Se oli selvää jo väylän 15 avauksen jälkeen, kun tajusin, että birdietä ei enää voi saada ja sitä myöten kierrostulokseni ei voi riittää cutin sisään. Otin varmuudeksi tupla-bogien puttigriplockeilla. Se siitä. Loppukierroksen hymyilytti, kun tajusi, että vihdoin pystyy tekemään hauskoja asioita kesäisin ja keksimään muuta tekemistä elämälleen. Olen kuitenkin heittänyt (kirjaimellisesti
) hukkaan jo monta vuotta pelaamalla ilman nautintoa ja päin persettä. Silloin, kun lähtee SM-kilpakierroksille lämmittelemättä ja ottaa mukaansa kirjan odotusväyliä varten, tietää, että palo sisimmässä on sammunut. Aika hohdotonta on lopettaa peliuransa missattuun nelimetriseen roiskaisuun ilman minkäänlaista yritystä. No, ehkä se kuvastaa mun pelitapaani parhaiten. Parasta on se, että tunteilua ei tässä ole ollenkaan. Järjellä ne pelaamiset lopetetaan.
Tästä eteenpäin jatkan turistina kilpailuissa ja saatan käydä joskus vähän heittelemässä. Neuvon kyllä heittämisasioissa mielelläni edelleen. Kyllä mä sen homman osaan. Kilpailijaa minusta vain ei koskaan tullut, eikä tule. Toivottavasti voin auttaa muita siinä.
