Eka kerta. Se on kohta!
Samalla, kun odotan innolla paluuta tositoimiin, vähän kaduttaa että olen tehnyt siitä niin ison numeron. Minulle kisoihin lähteminen, kisaaminen sinänsä tai ilmoittautuminen vaikkapa EM-kisoihin ei ole ollut minkään ponnistelun takana. Ei tälläkään kertaa, enkä ole toki oikeasti ekaa kertaa pelaamassa. Tunnen tavat, tunnen ihmiset, olen kilpaillut ehkä parissa sadassa ei-viikkokisassa, joten onhan tätä takana. Vähän päälle vuoden tauko ei ole iso aika ihmisen elämässä.
Tiedän tyyppejä, joita ihan oikeasti kuumottaa aloittaa kilpaileminen. Jopa viikkokisat tuntuvat kynnykseltä, jonka ylittäminen painaa nilkoissa. Kyllä mä ymmärrän sitäkin, mutta itse olen aina kilpaillut enkä ole siitä mitenkään kummissanni ollut.
Aloitin tietenkin viikkokisoista. Olin varmaankin 14 tai 15-vuotias. Kerran, kaksi kuljin kaverini perässä katsomassa, mitä frisbeegolfissa tehdään ja mitä se on. Se tapahtui ennen kuin itse olin kiekkoihin koskenutkaan. Ensimmäisen viikon tai pari pelasin ultimate-pannulla, sitten hankin XD:n ja sillä pystyi jo pelaamaan viikkokisoja. Sitten vain Munkkiniemeen hörhöjen sekaan pelaamaan "virallista kiessiä". Kaikki olivat toki parempia kuin minä, ja moni vaikutti aivan törkeen kovalta pelaajalta. Ekakertalaista kohdeltiin hyvin, ei tarvinnut pitää tuloskortteja, ja aika äkkiä oppi perushommat, etiketin. Ne eivät muuten eroa omista perus kaverikiesseistäni juuri lainkaan.
Joten jos on pelannut vähänkään osaavampien pelaajien kanssa kierrosta, osaa kyllä olla viikkokisoissakin. Siihen aikaan, un minä aloitin, ei vain nähnyt muita pelaajia radalla ja tietoa oli vaikeampi saada, joten minun kohdallani malli kaverikiesseilleni tuli viikkokisoista eikä toisin päin. Tuntemattomat pelaajat tuovat toki pienen lisäjännän, mutta äkkiä tuli rinki tutuksi ja tuntemattomista tuli tuttuja. Nykyään vaihtuvuus on isompi ja viikkokisoissakin käy kauheasti ihmisiä. Kivakiva.
Ensimmäiset isot kisani heitin Seppo Classicissa, josta jo kirjoitinkin. Muutoin heitin ekana vuotenani vain viikkokisoja. Talvella tosin aloin jo treenata, pelasin muistaakseni Karvista ja pian jo SM-sarjaa junnuissa. Meillä olikin tiivis jengi ja pelasimme paljon yhdessä kisoissa ympäri Suomea. Ainakaan niitä ihmisiä en osannut jännittää, ja tunnelma oli pääosin leppoisa. Paitsi tietty ekoilla kierroksilla saattoi päästä avoimen isojen nimien joukkoon pelaamaan ja oppimaan, ja sitten vähän jännittikin. Jonkun Meikun Milleniumin pelasin Timo Pursion kanssa, enkä todella tajunnut hänen olevan hyvä. Keskityin omaan peliini. Ei jännittänyt. Meresmaan kanssa jännitin silloin ja jännitän vieläkin... ehkä Jussi oli vaan niin kova. Enää en jännittäisi sitä, että pelaan Averyn kanssa viikkokisoja, mutta Talissa vielä muutama vuosi sitten olin jostain syystä vähän jäässä. En osaa jännittää ihmisiä enää. Niin toivon, uskon.
Eli kilpaileminen sinänsä ei jännitä, ainoastaan kilpailuissa pelaaminen ja lähinnä suorituksen aikana. Heiton aikana. Tunnelma, ihmiset ja kaikki muu on vain mahtavaa. Kusipäiden kanssa on toki ikävä joutua pelaamaan, mutta sille ei vain voi mitään. Sellaiset ovat harvassa, ja tiedossa.
Se ihmisistä...
Jännittäjä olen, sehän on selvä. Jännitän ehkä enemmän näkymätöntä katsetta, kasvottomia ihmisiä, niitä - mahdollisesti omassa päässäni olevia - nettinsä äärellä päivystäviä tulostarkkailijoita, jotka näkevät nimeni ja tekevät nopeat päätelmät pelistäni. Se on yleistä, että selataan tuloksia ja spekuloidaan, se kuuluu asiaan. On vain tylsää tiedostaa olevansa yksi niistä nimistä, joiden tulos näkyy kaikille. Ja sitä kisaamisessa inhoan. Viikkokisoista lähtien.
Oman mausteensa on tuonut iankaikkinen rating, joka on saanut jonkinlaisen hihamerkin aseman. On ne tonnin pelaajat, ja sitten ne muut. Leima otsaan, 950-ratingin pelaaja. Koen, että samalla kun ratingini on laskenut, olen menettänyt uskottavuutta sekä pelaajana, kirjoittajana että ihan vain frisbeetyyppinä. En kuulu enää edes potentiaalisesti koviin tyyppeihin, enkä ikään kuin ansaitse paikkaani tosi-pelaajien pöydässä.
Ratingillä pääsee kisoihin, ratingistä näkee kannattaako pelaajan neuvoja kuunnella, ratingistä näkee kaiken. Kun minä liityin PDGA:han, en tiennyt minkä saatanan kanssa tein kytkykaupat. Aivan kuin ei riittäisi, että tuloslistalla komeilee häpeätahrana nimeni, saan siitä vielä arvosanan kierroskohtaisesti. Siitä arvosanasta näkee, kuinka hyvin pelasin - paljon tarkemmin kuin siitä, mikä on sijoitukseni. Kummallista, eikö? Yleinen ilmapiiri on nykyään se, että tuloksia katsotaan vasta ratingin jälkeen. Se on totta. Kun pelaaja pelaa hyvän kierroksen, hän ensiksi iloitsee hyvistä ratingeista, miettii, oliko kisassa paljonkin hyviä pelaajia, suosiiko rata ja vasta sitten katsotaan, mikä mahtoi olla sijoitus.
Rating on saanut valtavan ison painoarvon. Niin ison, että pelaajat jättävät kierroksiaan ja kisojaan kesken, jotta vuoden keskiarvorating pysyisi koholla. Ihmekös tuo, kyllä se omassakin bägissä painaa, että kisoissa jaetaan ratingia ja sitähän ollaan nostamassa aktiivisesti, jotta pääsee kisoihin tai säilyttää oikeutensa olla mukana. Ja että pääsisi taas isojen poikien pöytään istumaan...
Summatakseni: ei kisaaminen sinänsä minua jännitä, eikä sellaista ongelmaa ole koskaan ollut. Eivät kisat, vaan lähinnä tulokset ja tuloksen saaminen jännittää, ja joku ei varmaankaan osaa tehdä niitten välille eroa. Minä teen, ja siksi aloitan mielelläni kisaamisen jälleen.